Lepää rauhassa Isä

...niin yhtäkkiä koitti se päivä, kun isä nukkui pois joulukuun alussa.

Äiti oli vienyt isän maanantaina kolmen päivän osastojaksolle, jotta hän omaishoitajana saisi pari hyvin nukuttua yötä, että jaksaisi taas hoitaa vuorokauden ympäri keuhkosyöpää sairastavaa miestään. Tiistai-aamuna heräsin aamulla aikeissa lähteä isääni katsomaan sairaalaan ja viettämään päivää äidin kanssa. Yhdeksän aikaan aamulla puhelimeni soi ja äiti soitti, että isä on nyt tosi huonossa kunnossa, että pitäisi pikimmiten tulla sairaalalle. Minä siinä kiireessä puin, söin jotain ja lähdin ajamaan. Tuntia myöhemmin olin vihdoin päässyt perille sairaalalle, jossa jo äidin lisäksi oli siskoni ja hänen lapsensa. Siinä isä kipupumpun ja muiden lääkkeiden vaikutuksesta nukkui rauhallisesti. Silittelin isää kädestä ja itkin..

Emme juurikaan poistuneet isän viereltä koko päivänä. Itse kävin pikaisesti työterveyslääkärillä hakemassa sairaslomaa ja rauhoittavia lääkkeitä. Iltamyöhään yöhoitaja tuli laittamaan isän yötä vasten, jolloin samalla otimme mm. isän kellon pois kädestä. Kun istuin siinä isän kello kädessä, huomasin että kello oli pysähtynyt edellisenä päivänä, hetki sen jälkeen kun isä oli sairaalaan tullut. Purskahdin jälleen itkuun kun ajattelin, että se oli merkki, että isän aika oli nyt loppu. Siinä isä nyt nukkui, eikä ikinä siitä heräisi...
Lähdin äidin kanssa sairaalalta kymmenen jälkeen illalla, saimme ehkä muutaman tunnin nukuttuakin, kunnes se pelätty puhelu tuli. Isä oli nukkunut rauhallisesti pois. Siinä yövaatteisiltani lähdin äidin kanssa sairaalalle sanomaan isälle viimeiset hyvästit. Isä oli vielä lämmin, joskin käsi jota silittelin oli jo kylmä...

Isän kuoleman jälkeen on arki ollut hyvin kiireistä hautajaisia järjestellessä ja vielä samaan hötäkkään äitini sai pikaisesti uuden pienemmän asunnon, joten uusi vuosi meni muuttaessa.
Nyt eilen vihdoin saimme isän uurnan laskettua ja ehkä vihdoin on aika hieman käsitellä mitä kaikkea tässä kuukaudessa on tapahtunut...