Lepää rauhassa Isä

...niin yhtäkkiä koitti se päivä, kun isä nukkui pois joulukuun alussa.

Äiti oli vienyt isän maanantaina kolmen päivän osastojaksolle, jotta hän omaishoitajana saisi pari hyvin nukuttua yötä, että jaksaisi taas hoitaa vuorokauden ympäri keuhkosyöpää sairastavaa miestään. Tiistai-aamuna heräsin aamulla aikeissa lähteä isääni katsomaan sairaalaan ja viettämään päivää äidin kanssa. Yhdeksän aikaan aamulla puhelimeni soi ja äiti soitti, että isä on nyt tosi huonossa kunnossa, että pitäisi pikimmiten tulla sairaalalle. Minä siinä kiireessä puin, söin jotain ja lähdin ajamaan. Tuntia myöhemmin olin vihdoin päässyt perille sairaalalle, jossa jo äidin lisäksi oli siskoni ja hänen lapsensa. Siinä isä kipupumpun ja muiden lääkkeiden vaikutuksesta nukkui rauhallisesti. Silittelin isää kädestä ja itkin..

Emme juurikaan poistuneet isän viereltä koko päivänä. Itse kävin pikaisesti työterveyslääkärillä hakemassa sairaslomaa ja rauhoittavia lääkkeitä. Iltamyöhään yöhoitaja tuli laittamaan isän yötä vasten, jolloin samalla otimme mm. isän kellon pois kädestä. Kun istuin siinä isän kello kädessä, huomasin että kello oli pysähtynyt edellisenä päivänä, hetki sen jälkeen kun isä oli sairaalaan tullut. Purskahdin jälleen itkuun kun ajattelin, että se oli merkki, että isän aika oli nyt loppu. Siinä isä nyt nukkui, eikä ikinä siitä heräisi...
Lähdin äidin kanssa sairaalalta kymmenen jälkeen illalla, saimme ehkä muutaman tunnin nukuttuakin, kunnes se pelätty puhelu tuli. Isä oli nukkunut rauhallisesti pois. Siinä yövaatteisiltani lähdin äidin kanssa sairaalalle sanomaan isälle viimeiset hyvästit. Isä oli vielä lämmin, joskin käsi jota silittelin oli jo kylmä...

Isän kuoleman jälkeen on arki ollut hyvin kiireistä hautajaisia järjestellessä ja vielä samaan hötäkkään äitini sai pikaisesti uuden pienemmän asunnon, joten uusi vuosi meni muuttaessa.
Nyt eilen vihdoin saimme isän uurnan laskettua ja ehkä vihdoin on aika hieman käsitellä mitä kaikkea tässä kuukaudessa on tapahtunut...

 

"Niin väsyneenä loppumatkan kuljit,

uneen rauhaisaan sä silmät suljit.

On hiljaisuus ja suru sanaton,
mutt' tiedämme - sun hyvä olla on."

 

 

 

 



Puolivuotiakontrolli

Marraskuussa kävin puolivuotiakontrollissa Jorvin obesiteettiklinikalla. Ensin kävin päivittämässä kuulumiset ravitsemusterapeutin luona, jossa ei sen enempää uutta infoa tullut. Tämän jälkeen  menin hoitajan vastaanotolle purkamaan oloja, muutaman kyyneleenkin tirauttamassa puhuessamme isäni syövästä ja nurkan takana kolkuttelevasta kuolemasta. Painoksi merkattiin 113,8kg, joihin hoitaja ja lääkäri olivat tyytyväisiä. Obesiteettilääkäri olikin vaihtunut mieheksi, mutta ihan pätevältä kaverilta vaikutti. Normihöpinät taas vaihdettiin siitä miten olen voinut, miten ruokailu sujuu, proteiinin saannista yms. Olin täysin unohtanut käydä viikkoa ennen labroissa, mutta sovittiin että seuraavana aamuna käyn niissä ja lääkäri soittaa viikon päästä perään. Etukäteen höpistiin b-vitamiinitasosta, joka oli aika alhainen edellisellä mittauskerralla. Niinpä kun lääkäri viikkoa myöhemmin soitti, ei tullut yllätyksenä että b-vitamiinitaso ei ollut 3 kuukaudessa muuttunut mihinkään ruokavaliolla, joten aloitettiin nyt alkuun b-vitamiinikuuri. Dosettiini tuli siis yksi pilleri taas enemmän.

Aloitettuani työt syyskuussa, olen kärsinyt hartioiden ja lapaluun seudun kivuista. Hartiakivut on hellittäneet, mutta lapaluun edelleen todella kipeä. Siispä obesiteettilääkäri laittoi lähetettä fysioterapiaan, jonne sain ajan joulukuun puoleen väliin. Särkyyn kehoitettiin syömään panacodia, koska buranaahan ei saa leikatut syödä ja para-tabsit tai panadol ei tuohon kipuun auta. Arkailin aluksi noiden panacodien ottamista mm. autoilun takia, mutta käytyäni työterveyslääkärillä hakemassa kortisonipiikkiä, uskaltauduin lääkärin kehotuksesta alkaa syömään niitä. Hänen mielestään kun panacodia voi hyvin ottaa ja lähteä ajamaan, jos olo sen sallii. Ensimmäiseen tuntiin lääkkeen otosta en kyllä rattiin uskallaudu, mutta sen jälkeen olo on ihan normaali. Panacodit vain eivät ole tuoneet pitempiaikaista helpotusta oloon, joten jouduin hakeutumaan uudemman kerran työterveyslääkärille, joka määräsi lisää panacodia. Sain lähetteen fysiatrian erikoislääkärille, jonka vastaanotolla kävin, mutta ihan yhtä turha reissu oli sekin. Kävin röntgenissä ja kuvat oli ok, joten syy kipuihin jäi yhä mysteeriksi. Sairaslomalla kokeiltiin saada kipua loppumaan, mutta sitten tapahtui se kauan pelätty asia.....